1. Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!
2. Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,
3. he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.
4. He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.
5. Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.
6. He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.
7. Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.
8. He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.
9. Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.
10. He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.
11. Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.
12. Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.
13. He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.
14. He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.
15. Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.
16. Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.
17. Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.
18. Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.
19. Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.
20. Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.
21. Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.
22. Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.
23. Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.
24. Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?
25. Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?
26. Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.
27. Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.
28. Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.
29. Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!
30. Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.
31. Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.
| 
